Kertomus eräästä vappuaaton iltarastireissusta:

Kuka lähtee viemään 4- ja 6-vuotiasta iltarasteille niin, että ajomatkaa kertyy edestakaisin 150km? Nyt sekin hullu on nähty...Aina samat miehet, että saa hävetä!

Koska rouva oli iltavuorossa ja lupasi mennä töiden jälkeen vielä jumppaankin, päätin lähteä jälkikasvun kanssa iltarasteille. Ainoa vähänkin järjellisen matkan päässä oleva tapahtuma oli Auranmaan viikkorastit Yläneellä. Matkaksi valikoitui "pualtoist" eli 1,7km. Maastoa järjestäjät kehuivat haastavaksi ja markkinointi osui tällä kertaa liikuttavan oikeaan. Omissa jaloissa tuntui vielä eilinen lenkki ja pelkäsinkin reissusta tulevan melkoisen hankalan, koska pienempää tarvitsee yleensä jossakin vaiheessa kuskailla reppuselässä. Siirtymä parkkipaikalta lähtöön (noin 700m) sujui alkuinnostuksen vallassa: tutkailtiin pientareella heräileviä kukkia, hylättyä tupakansytytintä (se, etten antanut lupaa ottaa tuota "aarretta" mukaan, aiheutti pahaa mieltä ja jopa uhmakkuutta nuorissa suunnistajissa) ja mietittiin sitä, kumpi saa leimata ensimmäisellä rastilla. En ottanut kuin yhden Emitin, koska siinäkin oli riittävästi vahdittavaa.

Pienempi sai suorittaa lähtöleimauksen, emit isoveljelle kantoon ja eikun matkaan. Ensimmäiset kymmenet metrit edettiin tiellä ja kivellä ollut rasti jo näkyikin tielle saakka. Tässä vaiheessa intoa oli niin pojilla kuin isälläkin vaikka muille jakaa. Ekalta rastilta jouduttiinkin heti suunnistushommiin: parisataa metriä kakkosrastille, suht´helposti kuljettavaa kuusimetsää. Pienempi sai taas vuorostaan leimata ojan mutkassa. Emit löytyi pienen haeskelun jälkeen hupparin taskusta. Seuraavalle rastille saatiinkin kulkea metsäkoneen jälkiä (polkua). Matkalla kummasteltiin useammankin muurahaispesän sielunelämää sekä sinivuokkojen runsasta määrää. Samalla mietittiin, mitä tarkoittaa rauhoitettu ja miksi jokin laji pitää rauhoittaa. Kolmosrastin löydyttyä oli pahin innostus takanapäin, oltiinhan tultu jo kolmasosa matkasta! Nelosrastille edettiin hakkuuaukkoa myöten, enkä oikein ymmärtänyt, että 107-senttisen, nelivuotiaan on selkeästi hankalampaa liikkua ryteikössä kuin 182cm pitkän, nelikymppisen aktiiviliikkujan. Manu heittäytyi kerran pahemmin turvalleen, tuloksena pieni haava kämmenessä sekä iso itku. Haaverista selvittiin sillä, että lupasin kotimatkalla evästä Hesburgerista. Isompi kauppamiehenä tinkasi pehmikset jälkiruoaksi. Onnistuin sentään neuvottelemaan pehmikset minipehmiksiksi. Asia olisi kuulemma ok, jos ne saisi kinuskikastikkeella! Äitiinsäkö nuo pojat ovat tulleet neuvottelutaidoissaan? Rastinvälit 4-5 ja 5-6 olivat umpimetsää, mutta kuin ihmeenkaupalla onnistuimme hoitamaan molemmat sadan metrin rastinvälit ilman isompia hakuja :-o. Tässä vaiheessa isompi ilmoitti tahtovansa oman kompassin, mutta isän vanhat levykompassit eivät kävisi: "Samanlainen kompassi peukaloon kuin sinullakin isi!" Juu, in your dreams buddy! Jos minä sain ensimmäisen peukalokompassini nelikymppisenä (itse ostaen), niin en sellaista alle kouluikäiselle ostaisi. Asiaa ei niin vaan hyväksyttykään, vaan vastauksena tuli: "Jos sinä et osta, niin mamma ostaa. Varmasti ostaa, jos me vaan pyydetään!" -huokaus- Niinhän se tekee. Sen verran pahasti pojat ovat mamman pikkusormensa ympäri kietoneet.

Rastilta kuusi, rastille seitsemän kuljettaisiin avokalliota, hakkuuta, avosuota sekä mäntymetsää. Ajattelin etukäteen tämän olevan hankalin väli, mutta kerrottuani avokallion olevan kuin parkour-rata, Miro etenikin huomattavan vikkelästi. Manu oli jo tässä vaiheessa todennut haluavansa reppuselkään, eikä aio ottaa enää askeltakaan metsässä. Nostin pojan hartioilleni ja matka jatkui. Hakkuulla ihmeteltiin peurojen tekemää polkua sekä jätöksiä. Poikia kummastutti se, että nähtiin monessa paikassa peurankakkaa, mutta vessapaperia ei nähty missään. Taas tuli niin hankalia kysymyksiä, että sivuutin ne toteamalla äidin tietävän paremmin. Pojille tämä riitti vastaukseksi tällä kertaa. Kirkasvetisen ojan/puron virtausta katseltiin jonkin aikaa ja kerroin Mirolle, että kirkasvetisestä ja virtaavasta purosta voi luonnossa juoda. No, sitä sitten kokeiltiin ja veden maku todettiin erinomaiseksi! Nyt sitten odotellaan vatsataudin iskemistä...Viimeiset rastinvälit menivät jo maalia odotellessa ja vääntäessä kättä siitä, kumpi saa leimata maalissa. Päädyttiin ratkaisuun, jossa Miro leimasi maalileimasimella ja Manu sai kantaa emitin autolle.

Maalissa pojat saivat vielä munkit ja simaa järjestäjiltä! Erinomaista palvelua pienille harrastajille. Reissu oli toisaalta aivan älytön ja raskaskin, mutta toisaalta herrojen huomioita oli mukava seurata ja naureskella. Lapsi huomioi metsässä kulkiessaan ihan eri asioita kuin aikuinen. Itsellä on yleensä niin kiire juosta metsässä, että itse luonnon havainnointi jää vähemmälle.

Kokonaismatka siirtymisineen 3,2km. Lämmintä ja aurinkoista.